Kun mieli särkyy.

Olen jahkaillut tämän aiheen kanssa aivan liian kauan, halunnut kirjoittaa, mutta silti kuitenkaan en. Sanat ovat mielessäni yhdistyneet lauseiksi, mutta en ole saanut kirjoitettua niitä, koska ne ovat minun todellisia ajatuksiani, liian yksityisiä ja sydänveressä marinoituja.

Joskus mieli romahtaa. 
Me kaikki olemme kokeneet elämässämme takaiskuja, kaatuneet ja polvet kuvitteellisella ruvella nousseet ylös vahvempina. Se on elämää. Jos elämä ei joskus näyttäisi nurjaa puoltaan ja iskisi meitä avokämmenellä naamaan, emme osaisi nauttia niistä hyvistä hetkistä, joita meille jokaiselle tarjoillaan. Mutta mitä jos ei sittenkään osaa?

Minä myönnän sen, en osaa nauttia elämästä. Päivät seuraavat toisiaan ja jokainen niistä on samanlainen. Ihmiset, tapahtumat ja keskustelut vain lipuvat ohitseni. Osallistun, mutta en kuitenkaan osallistu, sillä hetken päästä en ehkä muista, mistä on ollut puhe tai mitä on sovittu. Oli se sitten Thaimaan matka tai kahvihetki ystävän kanssa, olen kyllä läsnä, mutta en osaa nauttia siitä. Olo on turta, tyhjä. Jälkikäteen syytän itseäni siitä, etten ole ollut parempi. Miksi en saa asioista otetta?

Suoriudun työstäni, mutta en nauti siitä. Työpäivä toisensa jälkeen tunnen hetki hetkeltä enemmän hukkuvani. En työhön, vaan itseeni; pahaan oloon, jonka jatkuvat syytökset, alentavat sanat ja välinpitämättömyys saavat aikaan. Olen jo aikaa sitten kadottanut empatiakykyni jonnekin, enkä tiedä, mistä sitä lähtisin etsimään.
Tiuskin. Olen vihainen kaikille, mutta eniten itselleni siitä, etten osaa olla parempi hoitaja, ystävä, vaimo. Kun sanon yövuoroni jälkeen aamuvuorolle erästä asiakasta "paskapääksi", vaikka mummon ainoa synti on soittaa hälytyskelloaan, tiedän itsekin olevani jo syvällä.

Minä en jaksa.

Kaikki ne lukemattomat kerrat vuosia sitten, kun joku muu on arvostellut minua, ulkonäköäni tai luonnettani, ovat muovanneet minusta entistä itsekriittisemmän. Nyt siitä itsekriittisyydestä on tullut pahin vankilani. Se pysyi aisoissa niin kauan, kun jaksoin hillitä sitä, kun nukuin yöni hyvin. Nyt, jatkuva stressi ja krooninen unettomuus ovat saaneet nupun puhkeamaan kukkaan.
En tee enää mitään oikein. En osaa mitään. Olen kelvoton. Unohtelen asioita, jotka pitäisi muistaa, en pysty tarttumaan toimeen ja jätän asioita roikkumaan. Ruma, läski, tyhmä, laiska, saamaton. 

Olen kasvattanut vuosien saatossa itselleni suojakuoren, jonka alle piilotan sen tytön, joka ei jaksa hymyillä. Se suojakuori on se, jonka suurin osa ystävistäni tuntee; itsevarma, kaunis ihminen, joka kantaa itsensä ylpeydellä; se suorasanainen ja -selkäinen, peloton ystäviensä tukipilari. Meikin ja itsevarmuuden naamion takana tarina on kuitenkin aivan toinen.

 
Pää menee solmuun. Ahdistus kasvaa. Pääni sisällä huudan apua, mutta en osaa näyttää sitä ulospäin. Enkä oikeastaan edes tiedä, miten minua voitaisiin auttaa. Hukun itseeni ja itse itselleni asettamiini tavoitteisiin. Kun taistelen mörköjäni, ahdistusta ja pahaa oloa vastaan, haahuilen päivästä toiseen kuin haamu, kuin maailma olisi kätkeytynyt sumuverhon taakse.
Minä olen robotti. 

Jotkut päivät ovat parempia kuin toiset. Silti aivan liian usein on niitä päiviä, kun kaikki tuntuu oksettavan yhdentekevältä. Samaan aikaan haluaisi sekä pysyä vain paikallaan että juosta jonnekin helvetin kauas. Haluasi huutaa ja itkeä, mutta ei pysty kumpaankaan.

Sielunmaisema.

Tällaista elämä on ilman niitä kuuluisia harmaan sävyjä.

Asiaa meikkirutiineistani

Pohdiskelin tässä vakavasti suhdettani meikkeihin. Olen nainen, jolle ajatus edes kauppaan menemisestä meikittä on miltei mahdoton. En sanoisi, että itsetuntoni perustuu ehostukseen, mutta se, että naama on kuosissa, saa oloni tuntumaan paljon enemmän itseltäni. Jos olen useamman päivän lätkimättä naamaani edes ripsiväriä, ahdistun, aivan kuin jotenkin hukkaisin itseni. Toiset ovat enemmän sinuja naturellin lärvinsä kanssa, me toiset haluamme aina ja kaikkialla korostaa persoonallisuuttamme; joko hyvin vähäisellä ehostuksella tai kuten minä, eli naama Tikkurilan värikarttana.


Olen viime aikoina miettinyt asiaa myös työni kannalta. Koska en saa ahteriani edes ruokakauppaan ilman meikkiäni, ei työ ole mikään poikkeus. Koska työskentelen hoitajana, meikkaamiseni herättää toisinaan niin asiakkaissa, kuin työkavereissanikin hämmästystä. Työkavereilta kuulemani kommentit ovat usein luokkaa "miten jaksat laittautua ennen töitä?" kun taas asiakkaiden taholta kuulen usein vähän negatiivisempaa kommentointia - kohtalaisen harvoin kuitenkin.
On paikkoja, joissa työskentelevä hoitaja ei saa meikata, ei käyttää hajusteita, ei edes hiuslakkaa. Oma työpaikkani ei kuitenkaan sellainen ole. Kynsilakka on ainoa kielletty asia, eikä sekään loppupeleissä ole niin kielletty, kun työtovereiden kynsiä katsoo.

Miksi meikkaaminen töihin sitten on minulle niin tärkeää?

Vaihtaessani pukuhuoneessa siviilivaatteeni työvaatteisiin, riisun samalla osan ulkoista identiteettiäni. Sidon hiukseni kiinni, vaikka poninhäntä ei normaalisti tyyliini kuulukaan. Osittain ehkä siksi tuntuu siis tärkeältä tuoda edes jollain tapaa esille se oma minä, vaikka töissä olen tietysti aivan eri ihminen, kuin kotona tai ystävien kanssa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että joskus vähempikin riittäisi, mutta silti vain ilmaannun töihin voimakkaat rajaukset yläluomilla ja silmät mustalla varjostettuina.

Tavallinen silmämeikkini: mustaa, mustaa ja mustaa

Olen pitänyt itseäni viime vuosina kohtalaisen hyvänä meikkaajana, sillä erotuksella tosin, etten osaa tehdä eroa arki- ja juhlameikin välille. Kuten kuvastakin näkyy, arkinenkin meikkini on dramaattinen. Toinen asia, johon havahduin vasta pari päivää sitten, on pohjustuksen puute. Olen myös ollut laiska peittämään kroonisesti tummia silmänalusiani.

Meikkaamiseni pahin puute on kuitenkin ollut aina laiskuuteni pestä pakkelia pois. Havahduin tähänkin epäkohtaan vasta, kun käytin pitkästä aikaa Joe Blascon Ultra Base -meikkivoidettani.
Kuten varmaan tiedätkin, kyseessä on hyvin runsaspigmenttinen, vahamainen meikkivoide. Vahamaisuutensa ansiosta tökötti on ja pysyy, vaikka taivaalta sataisi vihaisia ämmiä. Sanomattakin on selvää, että vesipesu ei siis riitä, eikä edes oikeastaan perusteellisempikaan pesu. Ja mitä tekee meikäläinen? Nukkuu Blascot lärvissään yön yli kuten tavallisestikin. Arvaa, kuinka kävi? Jep, lärvi oli täynnään pientä punaista näppylää, vaikka normaalisti saan ehkä kolme näppyä vuodessa. Tätä on siis tapahtunut minulle aiemminkin, Blascon jäljiltä naamani on ollut kuin spitaalisella.

Tein pienen testin, jonka lopputulos oli se, että naamani oli "Blascoton" vasta pestyäni ensin puhdistusgeelillä ja jynssättyäni sitten naamatauluani kasvovedellä kostutetulla vanulapulla pienen ikuisuuden. Hui. Onkohan ihmekään, että turpa kukkii?

Olen päättänyt parantaa tapani. Eilen hilpaisin kauppaan (meikit naamassa, tietysti) ja tein erinäisiä hankintoja. Niistä ensimmäinen ja tärkein oli primer, siis meikinpohjustusaine. Luonnollisesti marssin markettiin täysin valmistautumattomana ja pyörinkin meikkihyllyllä aikani miettimässä, mikä hiivatti näistä nyt olisi paras.
Päädyin lopulta Lumenen Blur -pohjustusvoiteeseen, järkytyttyäni ensin kilpailevan brändin (olisikohan ollut Max Factor...) kilpailevasta tuotteesta, joka värjäsi kämmenselkäni helmiäisenhohtoiseksi. Hehku on kiva, mutta jätän Edward Cullen -lookin suosiolla kokeilematta.

Tänään tietysti kokeilin innosta vapisten, miten oikeaoppisesti pohjustettu meikki eroaa entisestä. Pakko todeta, että helvetti, kyllä aion jatkossa pohjustaa! Meikki on pysynyt monta tuntia hyvänä, vaikka aiemmin ongelmanani on ollut, että esimerkiksi nenäni seudulla meikkivoide tuppasi "paakkuuntumaan", mikä aiheutti illuusion kuoriutuvasta ihosta.
Lumenen Blur -primer sopii kaikille ihotyypeille ja on sävyltään "nude". Itse olen kalpea ja tuo toimii, mutta uskoisin, että tummemmallakin mönjä lähinnä sulautuisi oman ihon sävyyn ja häivyttäisi virheitä. Lärvi jää tämän jäljiltä mukavan samettiseksi.

Sen lisäksi, että ostin primerin, investoin myös peiteväriin. Olen aiemmin käyttänyt satunnaisesti peitepuikkoa, mutta en ole fani. Ostamani peiteväri oli joku Rimmelin nappi ja ainakin tänään sain sillä tummat silmänaluseni oikein kivasti peitettyä. Käyttöön jää siis sekin.

Kenties suurin panostukseni nassuuni nyt ja tulevaisuudessa on kuitenkin elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen hankkiminen! Olen ennestään käyttänyt hyvin epäsäännöllisesti jotain iankaikkisen vanhaa Lumenen silmänympärysgeeliä, mutta jo yhden vuorokauden käytön jälkeen hankkimani L300-voide vaikuttaa noin miljoona kertaa paremmalta. Ihan varmasti näytin tänään aamulla vähemmän väsyneeltä ja vanhalta!

Olisi hauska kuulla, millaisia kauneudenhoitorutiineja ja meikkaamistottumuksia juuri Sinulla on! Mikä on kauneuden salaisuus? ;) Jään odottamaan kommentteja ja painun pesemään naamaani.