Unelma ydinperheestä

Kulunut vuosi ja erityisesti viimeiset kolme kuukautta ovat olleet minulle kasvun paikka. Elämä on riepotellut ja mielenterveyteni rippeitä koeteltu huolella, eikä vähiten omasta myötävaikutuksestani. Suhteita on päätetty, aloitettu uusia, päätetty ne ja palattu muutamia askeleita taaksepäin; on irtisanottu vuokrasopimus, pakattu yhteinen elämä kahteen eri pahvilaatikkoerään ja kannettu oma puolikas uuteen, omaan kotiin.




Olen tempoillut ahdistuksen niskalenkissä viimeiset vuodet tajuamatta sitä oikeastaan itse. Vasta hiljattain se on lopulta kirkastunut minulle ja kun tulin tietoiseksi siitä, se on saanut vain lisää valtaa. Ei kulu päivääkään, ettenkö olisi ahdistunut niin, että happi tuntuu loppuvan. Suurimmaksi osaksi tuo ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, etten koe elämääni omakseni. Tiedän, etten halua elää näin, en halua tehdä työtä, jota teen, en halua asua kaupungissa, jossa asun, enkä varsinkaan halua havahtua kymmenen vuoden päästä, etten vieläkään ole tehnyt asioille mitään.
Biologinen kello tikittää ja sanelee pitkälti tahtia tulevaisuuden suhteen. Jos nyt uudelleenkouluttautuisin, ehtisin hyvin lisääntyä melko nuorena, tutkintotodistus taskussani, mutta sitä ennen pitäisi tietää, mitä haluaa tehdä. Ja pitäisi olla kumppani.




Minä haluan ydinperheen. Haluan kaksi lasta, pojan ja tytön, vaikka ei sillä oikeastaan ole väliä, jos ovat terveitä... Eikä sekään lopulta merkkaa kuin vähän. Haluan koiran, farmarivolvon ja omakotitalon hyvältä alueelta. Rintamamiestalon. Haluan elämänkumppanin, jonka kanssa on hyvä olla, sellaisen joka rakastaa, mutta antaa myös tilaa. Ihmisen, jonka kanssa voi puhua kaikesta, heittää huonoja vitsejä tai keskustella syväluotaavasti ja analyyttisesti aamuun asti ihan huomaamatta. Ennen kaikkea haluan kuitenkin ihmisen, jonka kanssa ei tarvita sanoja. Haluan ihmisen, jonka vuoksi minun ei tarvitse etsiä merkityksiä muualta. Ihmisen, joka riittää, ja jolle minä riitän.




Aloitan itseni etsimisen hankkimalla uuden työn uudesta kaupungista, olkoon se mikä tahansa. Ehkä sieltä löytyy loputkin.

Ihonhoitovinkki: tehokas kuorinta-aine kotikonstein

Huijuijui, taas on kuukausi vierähtänyt ilman, että olen edes tajunnut sitä. Täällä kuitenkin ollaan taas ja tällä kertaa haluaisin jakaa vastikään toimivaksi havaitsemani ihonhoitovinkin.

Tarvitset:

Sokeria
Hunajaa (mieluiten juoksevaa)
Oliiviöljyä
Sitruunamehua

Kaikkihan lähti siitä, kun tutkailin, miten saisin tasoitettua ihoni sävyä ja mahdollisesti myös häivytettyä pisamiani. Pisamissa kun on se jännä juttu, että kaikki kyllä tuntuvat tykkäävän niistä jonkun toisen kasvoissa, mutta omassa naamataulussa ne eivät juuri nosta innostusta. Sama juttu täällä. Omat pisamani ovat levittäytyneet lähinnä kasvojen sivuille, vaikka itse haluaisin niitä korkeintaan nenälle. Ne ovat tummia eivätkä talvellakaan häivy näkyvistä. Sitten on vielä ihoni taipumus punoittaa, mikä tekee lärvistäni pisamiin yhdistettynä toisinaan hyvinkin epätasaisen värisen.

Sitruunan sisältämän sitruunahapon pitäisi auttaa häivyttämään arpia ja vaalentamaan ihon sävyä. Sillä on myös antiseptisiä vaikutuksia. Hunaja puolestaan kirkastaa ja kosteuttaa. Näistä lähdin liikkeelle. Oliiviöljy olisi myös ollut ideaali lisä, mutta sitä ei valitettavasti löytynyt, joten lorautin hunajan ja sitruunan kaveriksi tilkan rypsiölyä.

Itse tein sörsselin pieneen muovirasiaan ja aloitin sokerista. Sanoisin, että sitä tuli n. ½ desiä. Sitten lisäsin n. ruokalusikallisen hunajaa ja öljyä ja päälle vielä loraus sitruunamehua (n. 1-2 teelusikallista). Sekoitus ja se on siinä! Koostumuksen pitäisi olla paksuhkoa ja itse jouduin lisäämään lopuksi vielä vähän lisää sokeria saavuttaakseni sopivan tönkön koostumuksen.

Pikku vinkkinä huomautettakoon tässä vaiheessa, että tämän mömmön kanssa kannattaa todella varoa silmänympärysihoa. Sokeri ei ole ihan se kaikkein hellävaraisin kuorinta-aine ja koska se raapi poskiakin melkein kipeästi, en halua ajatellakaan, miltä se tuntuisi silmien ympärillä. Sitruuna on myös aine, jota en halua välttämättä lähellekään silmiäni, joten...

Kuorinnan jälkeen käytin kasvovettä punoittavaa ihoa rauhoittamaan. Luonnollisesti kosteusvoide kuuluu myös asialliseen jälkihoitoon! Lopputulos on takuuvarmasti silkinsileä ja persikkainen.