sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Unelma ydinperheestä

Kulunut vuosi ja erityisesti viimeiset kolme kuukautta ovat olleet minulle kasvun paikka. Elämä on riepotellut ja mielenterveyteni rippeitä koeteltu huolella, eikä vähiten omasta myötävaikutuksestani. Suhteita on päätetty, aloitettu uusia, päätetty ne ja palattu muutamia askeleita taaksepäin; on irtisanottu vuokrasopimus, pakattu yhteinen elämä kahteen eri pahvilaatikkoerään ja kannettu oma puolikas uuteen, omaan kotiin.




Olen tempoillut ahdistuksen niskalenkissä viimeiset vuodet tajuamatta sitä oikeastaan itse. Vasta hiljattain se on lopulta kirkastunut minulle ja kun tulin tietoiseksi siitä, se on saanut vain lisää valtaa. Ei kulu päivääkään, ettenkö olisi ahdistunut niin, että happi tuntuu loppuvan. Suurimmaksi osaksi tuo ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, etten koe elämääni omakseni. Tiedän, etten halua elää näin, en halua tehdä työtä, jota teen, en halua asua kaupungissa, jossa asun, enkä varsinkaan halua havahtua kymmenen vuoden päästä, etten vieläkään ole tehnyt asioille mitään.
Biologinen kello tikittää ja sanelee pitkälti tahtia tulevaisuuden suhteen. Jos nyt uudelleenkouluttautuisin, ehtisin hyvin lisääntyä melko nuorena, tutkintotodistus taskussani, mutta sitä ennen pitäisi tietää, mitä haluaa tehdä. Ja pitäisi olla kumppani.




Minä haluan ydinperheen. Haluan kaksi lasta, pojan ja tytön, vaikka ei sillä oikeastaan ole väliä, jos ovat terveitä... Eikä sekään lopulta merkkaa kuin vähän. Haluan koiran, farmarivolvon ja omakotitalon hyvältä alueelta. Rintamamiestalon. Haluan elämänkumppanin, jonka kanssa on hyvä olla, sellaisen joka rakastaa, mutta antaa myös tilaa. Ihmisen, jonka kanssa voi puhua kaikesta, heittää huonoja vitsejä tai keskustella syväluotaavasti ja analyyttisesti aamuun asti ihan huomaamatta. Ennen kaikkea haluan kuitenkin ihmisen, jonka kanssa ei tarvita sanoja. Haluan ihmisen, jonka vuoksi minun ei tarvitse etsiä merkityksiä muualta. Ihmisen, joka riittää, ja jolle minä riitän.




Aloitan itseni etsimisen hankkimalla uuden työn uudesta kaupungista, olkoon se mikä tahansa. Ehkä sieltä löytyy loputkin.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Ihonhoitovinkki: tehokas kuorinta-aine kotikonstein

Huijuijui, taas on kuukausi vierähtänyt ilman, että olen edes tajunnut sitä. Täällä kuitenkin ollaan taas ja tällä kertaa haluaisin jakaa vastikään toimivaksi havaitsemani ihonhoitovinkin.

Tarvitset:

Sokeria
Hunajaa (mieluiten juoksevaa)
Oliiviöljyä
Sitruunamehua

Kaikkihan lähti siitä, kun tutkailin, miten saisin tasoitettua ihoni sävyä ja mahdollisesti myös häivytettyä pisamiani. Pisamissa kun on se jännä juttu, että kaikki kyllä tuntuvat tykkäävän niistä jonkun toisen kasvoissa, mutta omassa naamataulussa ne eivät juuri nosta innostusta. Sama juttu täällä. Omat pisamani ovat levittäytyneet lähinnä kasvojen sivuille, vaikka itse haluaisin niitä korkeintaan nenälle. Ne ovat tummia eivätkä talvellakaan häivy näkyvistä. Sitten on vielä ihoni taipumus punoittaa, mikä tekee lärvistäni pisamiin yhdistettynä toisinaan hyvinkin epätasaisen värisen.

Sitruunan sisältämän sitruunahapon pitäisi auttaa häivyttämään arpia ja vaalentamaan ihon sävyä. Sillä on myös antiseptisiä vaikutuksia. Hunaja puolestaan kirkastaa ja kosteuttaa. Näistä lähdin liikkeelle. Oliiviöljy olisi myös ollut ideaali lisä, mutta sitä ei valitettavasti löytynyt, joten lorautin hunajan ja sitruunan kaveriksi tilkan rypsiölyä.

Itse tein sörsselin pieneen muovirasiaan ja aloitin sokerista. Sanoisin, että sitä tuli n. ½ desiä. Sitten lisäsin n. ruokalusikallisen hunajaa ja öljyä ja päälle vielä loraus sitruunamehua (n. 1-2 teelusikallista). Sekoitus ja se on siinä! Koostumuksen pitäisi olla paksuhkoa ja itse jouduin lisäämään lopuksi vielä vähän lisää sokeria saavuttaakseni sopivan tönkön koostumuksen.

Pikku vinkkinä huomautettakoon tässä vaiheessa, että tämän mömmön kanssa kannattaa todella varoa silmänympärysihoa. Sokeri ei ole ihan se kaikkein hellävaraisin kuorinta-aine ja koska se raapi poskiakin melkein kipeästi, en halua ajatellakaan, miltä se tuntuisi silmien ympärillä. Sitruuna on myös aine, jota en halua välttämättä lähellekään silmiäni, joten...

Kuorinnan jälkeen käytin kasvovettä punoittavaa ihoa rauhoittamaan. Luonnollisesti kosteusvoide kuuluu myös asialliseen jälkihoitoon! Lopputulos on takuuvarmasti silkinsileä ja persikkainen.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Inspiraatiota joulukoristeluihin

Alle kaksi viikkoa jouluun, iik! Siinä, missä Halloween on suosikkijuhlani, joulu tulee nykyään hyvänä kakkosena. Oikeastaan löysin sisäisen jouluihmiseni vasta vähän aikaa sitten, mutta nyt olen menettänyt sydämeni täydellisesti! Haluaisin vuorata koko asuntomme koristeilla, vaikka toistaiseksi olenkin tyytynyt parvekkeelle sijoitettuun valosarjaan ja kahteen perinteiseen kynttelikköön - joista toisen kissa pudotti viikon jälkeen ikkunalaudalta ja no, siihen loppui sen kynttelikön elo.

Kaipaisin koristeluihin jotain vähän räyhäkkäämpää otetta. Tässä muutama inspiraatiokuva, olkaa hyvät.





Taidan kipaista ensi viikolla ostamassa muovikuusen!

maanantai 30. marraskuuta 2015

Kun mieli särkyy.

Olen jahkaillut tämän aiheen kanssa aivan liian kauan, halunnut kirjoittaa, mutta silti kuitenkaan en. Sanat ovat mielessäni yhdistyneet lauseiksi, mutta en ole saanut kirjoitettua niitä, koska ne ovat minun todellisia ajatuksiani, liian yksityisiä ja sydänveressä marinoituja.

Joskus mieli romahtaa. 
Me kaikki olemme kokeneet elämässämme takaiskuja, kaatuneet ja polvet kuvitteellisella ruvella nousseet ylös vahvempina. Se on elämää. Jos elämä ei joskus näyttäisi nurjaa puoltaan ja iskisi meitä avokämmenellä naamaan, emme osaisi nauttia niistä hyvistä hetkistä, joita meille jokaiselle tarjoillaan. Mutta mitä jos ei sittenkään osaa?


Minä myönnän sen, en osaa nauttia elämästä. Päivät seuraavat toisiaan ja jokainen niistä on samanlainen. Ihmiset, tapahtumat ja keskustelut vain lipuvat ohitseni. Osallistun, mutta en kuitenkaan osallistu, sillä hetken päästä en ehkä muista, mistä on ollut puhe tai mitä on sovittu. Oli se sitten Thaimaan matka tai kahvihetki ystävän kanssa, olen kyllä läsnä, mutta en osaa nauttia siitä. Olo on turta, tyhjä. Jälkikäteen syytän itseäni siitä, etten ole ollut parempi. Miksi en saa asioista otetta?

Suoriudun työstäni, mutta en nauti siitä. Työpäivä toisensa jälkeen tunnen hetki hetkeltä enemmän hukkuvani. En työhön, vaan itseeni; pahaan oloon, jonka jatkuvat syytökset, alentavat sanat ja välinpitämättömyys saavat aikaan. Olen jo aikaa sitten kadottanut empatiakykyni jonnekin, enkä tiedä, mistä sitä lähtisin etsimään.
Tiuskin. Olen vihainen kaikille, mutta eniten itselleni siitä, etten osaa olla parempi hoitaja, ystävä, vaimo. Kun sanon yövuoroni jälkeen aamuvuorolle erästä asiakasta "paskapääksi", vaikka mummon ainoa synti on soittaa hälytyskelloaan, tiedän itsekin olevani jo syvällä.

Minä en jaksa.


Kaikki ne lukemattomat kerrat vuosia sitten, kun joku muu on arvostellut minua, ulkonäköäni tai luonnettani, ovat muovanneet minusta entistä itsekriittisemmän. Nyt siitä itsekriittisyydestä on tullut pahin vankilani. Se pysyi aisoissa niin kauan, kun jaksoin hillitä sitä, kun nukuin yöni hyvin. Nyt, jatkuva stressi ja krooninen unettomuus ovat saaneet nupun puhkeamaan kukkaan.
En tee enää mitään oikein. En osaa mitään. Olen kelvoton. Unohtelen asioita, jotka pitäisi muistaa, en pysty tarttumaan toimeen ja jätän asioita roikkumaan. Ruma, läski, tyhmä, laiska, saamaton. 

Olen kasvattanut vuosien saatossa itselleni suojakuoren, jonka alle piilotan sen tytön, joka ei jaksa hymyillä. Se suojakuori on se, jonka suurin osa ystävistäni tuntee; itsevarma, kaunis ihminen, joka kantaa itsensä ylpeydellä; se suorasanainen ja -selkäinen, peloton ystäviensä tukipilari. Meikin ja itsevarmuuden naamion takana tarina on kuitenkin aivan toinen.

 
Pää menee solmuun. Ahdistus kasvaa. Pääni sisällä huudan apua, mutta en osaa näyttää sitä ulospäin. Enkä oikeastaan edes tiedä, miten minua voitaisiin auttaa. Hukun itseeni ja itse itselleni asettamiini tavoitteisiin. Kun taistelen mörköjäni, ahdistusta ja pahaa oloa vastaan, haahuilen päivästä toiseen kuin haamu, kuin maailma olisi kätkeytynyt sumuverhon taakse.
Minä olen robotti. 

Jotkut päivät ovat parempia kuin toiset. Silti aivan liian usein on niitä päiviä, kun kaikki tuntuu oksettavan yhdentekevältä. Samaan aikaan haluaisi sekä pysyä vain paikallaan että juosta jonnekin helvetin kauas. Haluasi huutaa ja itkeä, mutta ei pysty kumpaankaan.

Sielunmaisema.

Tällaista elämä on ilman niitä kuuluisia harmaan sävyjä.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Asiaa meikkirutiineistani

Pohdiskelin tässä vakavasti suhdettani meikkeihin. Olen nainen, jolle ajatus edes kauppaan menemisestä meikittä on miltei mahdoton. En sanoisi, että itsetuntoni perustuu ehostukseen, mutta se, että naama on kuosissa, saa oloni tuntumaan paljon enemmän itseltäni. Jos olen useamman päivän lätkimättä naamaani edes ripsiväriä, ahdistun, aivan kuin jotenkin hukkaisin itseni. Toiset ovat enemmän sinuja naturellin lärvinsä kanssa, me toiset haluamme aina ja kaikkialla korostaa persoonallisuuttamme; joko hyvin vähäisellä ehostuksella tai kuten minä, eli naama Tikkurilan värikarttana.


Olen viime aikoina miettinyt asiaa myös työni kannalta. Koska en saa ahteriani edes ruokakauppaan ilman meikkiäni, ei työ ole mikään poikkeus. Koska työskentelen hoitajana, meikkaamiseni herättää toisinaan niin asiakkaissa, kuin työkavereissanikin hämmästystä. Työkavereilta kuulemani kommentit ovat usein luokkaa "miten jaksat laittautua ennen töitä?" kun taas asiakkaiden taholta kuulen usein vähän negatiivisempaa kommentointia - kohtalaisen harvoin kuitenkin.
On paikkoja, joissa työskentelevä hoitaja ei saa meikata, ei käyttää hajusteita, ei edes hiuslakkaa. Oma työpaikkani ei kuitenkaan sellainen ole. Kynsilakka on ainoa kielletty asia, eikä sekään loppupeleissä ole niin kielletty, kun työtovereiden kynsiä katsoo.

Miksi meikkaaminen töihin sitten on minulle niin tärkeää?

Vaihtaessani pukuhuoneessa siviilivaatteeni työvaatteisiin, riisun samalla osan ulkoista identiteettiäni. Sidon hiukseni kiinni, vaikka poninhäntä ei normaalisti tyyliini kuulukaan. Osittain ehkä siksi tuntuu siis tärkeältä tuoda edes jollain tapaa esille se oma minä, vaikka töissä olen tietysti aivan eri ihminen, kuin kotona tai ystävien kanssa. Olen tosin itsekin sitä mieltä, että joskus vähempikin riittäisi, mutta silti vain ilmaannun töihin voimakkaat rajaukset yläluomilla ja silmät mustalla varjostettuina.

Tavallinen silmämeikkini: mustaa, mustaa ja mustaa
Olen pitänyt itseäni viime vuosina kohtalaisen hyvänä meikkaajana, sillä erotuksella tosin, etten osaa tehdä eroa arki- ja juhlameikin välille. Kuten kuvastakin näkyy, arkinenkin meikkini on dramaattinen. Toinen asia, johon havahduin vasta pari päivää sitten, on pohjustuksen puute. Olen myös ollut laiska peittämään kroonisesti tummia silmänalusiani.

Meikkaamiseni pahin puute on kuitenkin ollut aina laiskuuteni pestä pakkelia pois. Havahduin tähänkin epäkohtaan vasta, kun käytin pitkästä aikaa Joe Blascon Ultra Base -meikkivoidettani.
Kuten varmaan tiedätkin, kyseessä on hyvin runsaspigmenttinen, vahamainen meikkivoide. Vahamaisuutensa ansiosta tökötti on ja pysyy, vaikka taivaalta sataisi vihaisia ämmiä. Sanomattakin on selvää, että vesipesu ei siis riitä, eikä edes oikeastaan perusteellisempikaan pesu. Ja mitä tekee meikäläinen? Nukkuu Blascot lärvissään yön yli kuten tavallisestikin. Arvaa, kuinka kävi? Jep, lärvi oli täynnään pientä punaista näppylää, vaikka normaalisti saan ehkä kolme näppyä vuodessa. Tätä on siis tapahtunut minulle aiemminkin, Blascon jäljiltä naamani on ollut kuin spitaalisella.




Tein pienen testin, jonka lopputulos oli se, että naamani oli "Blascoton" vasta pestyäni ensin puhdistusgeelillä ja jynssättyäni sitten naamatauluani kasvovedellä kostutetulla vanulapulla pienen ikuisuuden. Hui. Onkohan ihmekään, että turpa kukkii?

Olen päättänyt parantaa tapani. Eilen hilpaisin kauppaan (meikit naamassa, tietysti) ja tein erinäisiä hankintoja. Niistä ensimmäinen ja tärkein oli primer, siis meikinpohjustusaine. Luonnollisesti marssin markettiin täysin valmistautumattomana ja pyörinkin meikkihyllyllä aikani miettimässä, mikä hiivatti näistä nyt olisi paras.
Päädyin lopulta Lumenen Blur -pohjustusvoiteeseen, järkytyttyäni ensin kilpailevan brändin (olisikohan ollut Max Factor...) kilpailevasta tuotteesta, joka värjäsi kämmenselkäni helmiäisenhohtoiseksi. Hehku on kiva, mutta jätän Edward Cullen -lookin suosiolla kokeilematta.


Tänään tietysti kokeilin innosta vapisten, miten oikeaoppisesti pohjustettu meikki eroaa entisestä. Pakko todeta, että helvetti, kyllä aion jatkossa pohjustaa! Meikki on pysynyt monta tuntia hyvänä, vaikka aiemmin ongelmanani on ollut, että esimerkiksi nenäni seudulla meikkivoide tuppasi "paakkuuntumaan", mikä aiheutti illuusion kuoriutuvasta ihosta.
Lumenen Blur -primer sopii kaikille ihotyypeille ja on sävyltään "nude". Itse olen kalpea ja tuo toimii, mutta uskoisin, että tummemmallakin mönjä lähinnä sulautuisi oman ihon sävyyn ja häivyttäisi virheitä. Lärvi jää tämän jäljiltä mukavan samettiseksi.

Sen lisäksi, että ostin primerin, investoin myös peiteväriin. Olen aiemmin käyttänyt satunnaisesti peitepuikkoa, mutta en ole fani. Ostamani peiteväri oli joku Rimmelin nappi ja ainakin tänään sain sillä tummat silmänaluseni oikein kivasti peitettyä. Käyttöön jää siis sekin.

Kenties suurin panostukseni nassuuni nyt ja tulevaisuudessa on kuitenkin elämäni ensimmäisen silmänympärysvoiteen hankkiminen! Olen ennestään käyttänyt hyvin epäsäännöllisesti jotain iankaikkisen vanhaa Lumenen silmänympärysgeeliä, mutta jo yhden vuorokauden käytön jälkeen hankkimani L300-voide vaikuttaa noin miljoona kertaa paremmalta. Ihan varmasti näytin tänään aamulla vähemmän väsyneeltä ja vanhalta!

Olisi hauska kuulla, millaisia kauneudenhoitorutiineja ja meikkaamistottumuksia juuri Sinulla on! Mikä on kauneuden salaisuus? ;) Jään odottamaan kommentteja ja painun pesemään naamaani.

torstai 27. elokuuta 2015

Music on | World off.

Olen täällä taas, pitkän hiljaiselon jälkeen, kirjoittamassa aamuauringon siivilöityessä sälekaihtimien välistä, vieressäni höyryävä kahvimukillinen ja lasi appelsiinimehua. Vastapäätä minua istuu syy siihen, miksi en ole blogia ajatellutkaan, vaikka hyvähän se on tietysti muita syyttää ja pakoilla omaa vastuuta.
Se joku, jonka kanssa jaan aamukahvihetken, on sellainen tyyppi, jonka kanssa minun pitäisi mennä kahden viikon päästä naimisiin, joten antakaa anteeksi päivittämättömyyteni; tässä on nyt vähän kaikenlaista hommaa hoidettavana. Koska tykkään tehdä listoja, tungen tähän nyt biisin poikineen, ihan vain vinkiksi... Koska tiedän, että täällä pörrää porukkaa, jonka kanssa jaan samantyylisen musiikkimaun.












Sellaisia tänään. Löytyikö tuttuja kappaleita tai uusia lemppareita? :> Nyt tämä tyttö painuu suihkuun hoivaamaan kuivuvaa takkutukkaansa ja valmistautumaan seitsemänneksi viimeiseen työpäivään ennen häidenjärjestelylomaa! Huu, sitä tietää h-hetken olevan käsillä kun pelkkä sana häät saa aikaan oksentamisen tunteen ja alkaa tärisyttää. Oivoi.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Lemppareita

Koska kaikkia varmasti kiinnostaa, mistä meikäläinen tykkää, päätin tappaa aikaa kirjoittelemalla selontekoa suosikeistani. Jos ja toivottavasti kun saan pidettyä kirjoittelua yllä, voisin tehdä tällaisen vaikka kahden vuoden välein ja katsoa, onko havaittavissa muutoksia... Ei sillä, että sillä olisi itselleni mitään väliä, mää tykkään mistä mää tykkään ja sillä sipuli. Mut tässä tulee! Pentuna listattiin kavereita ja ruokia top-listoiksi, nykyään näyttelijöitä, elokuvia ja muita juttuja.

1. Näyttelijät

Näyttelijöissä olen kummallisen viehättynyt charmantteihin miehiin. Charmanttihan on siis adjektiivi, jota käytetään kuvaamaan tyyppiä, jota ei kukaan sanoisi kauniiksi/komeaksi, ei edes söpöksi, mutta jossa silti on jotain helvetin vetoavaa. Älkää suotta tarkistako sanakirjasta, näin se on!
Tässä tulee pari nimenomaan charmanttia herraa, joiden olemus saa sukat pyörimään tämän tytön jaloissa...

Herra nro 1: Tommy Flanagan
Herra nro 2: Norman Reedus

Daddy-issues, you say? Tai sitten se on parta. En todellakaan tiedä, mikä näissä kahdessa viehättää, tietysti siis sen lisäksi, että ovat kumpikin aivan mahtavia näyttelijöitä... Ehkä se on vain biologiaa ja haluan salaa lisääntyä molempien kanssa.

2. Elokuvat

En tiedä, mikä ihme siinä on, mutta en katso kuin huonoja elokuvia! Oli leffa sitten vuokraamosta tai Netflixistä valittu, aina se on sellaista kuraa, ettei tahdo itkemättä jaksaa loppuun asti. Okei, myönnän, on välillä tullut ihan kelvollisiakin katsottua.
Tyylilajeista sen verran, että en ole millään tapaa genreuskollinen, vaan poukkoilen oikeastaan laidasta laitaan. Joskus nuorempana en tykännyt komedioista (koska olin angstinen emo-lapsi), mutta nykyisin olen oppinut niitäkin katsomaan. Tositapahtumiin perustuvat elokuvat, draamat ja dokumenttielokuvat ovat kivoja, mutta yleensä valitsen toimintaa ja jännitystä. Kauhuelokuvia ei enää viitsi katsoa, ne on just niitä kaikkein naurettavimpia... Huonolla tavalla.

Saw.
En voi puhua elokuvista mainitsematta tätä elokuvasarjaa. Tietysti ykkönen on paras, mutta jatko-osia taas katsoo mielenkiinnolla kaikkien ansojen takia. Tietysti nämä löytyvät omasta leffahyllystä.

Gone Girl
Gillian Flynnin Gone Girl -kirjaan (suom. Kiltti tyttö) perustuva elokuva loikkasi heti top-listan kärkikastiin. Gone girl esittelee katsojalleen toinen toistaan iljettävämpiä ihmisperseitä, joihin jokaiseen katsoja pystyy kuitenkin jollain tasolla samaistumaan. Suosittelen ehdottomasti, vaikka mitään hyvänmielenkatsottavaa tämä leffa ei todellakaan ole.

Lisäksi listalle voisi laittaa Resident Evil -elokuvat, Inceptionin, Alien-leffat ja Looperin. Oikeastaan tykkään elokuvasta kuin elokuvasta, jos sen tarina ei sodi itseään vastaan. Mikään ei ole kamalampaa, kuin porsaanreiät tarinassa, josta saisi hyvän.

3. TV-sarjat

Tämän kategorian alle minulla olisi listattavaa vaikka kuinka paljon! Nykyisin tulee katsottua huomattavasti enemmän sarjoja, kuin elokuvia, mutta kuten elokuvienkin kohdalla, katson aika kattavasti laidasta laitaan kaikenlaista.

The Walking Dead
Lista ilman zombeja on huono lista. The Walking Dead on ikuinen suosikkini, zombeissa jokin vain kolahtaa. Tarina on hyvä, joskin tähän mennessä jo vähän puuduttavakin, koska kaava on aina sama: ensin hillutaan ympäriinsä ja tapetaan zombeja, kunnes löydetään turvapaikka ja asetutaan sinne. Sitten tapahtuu jotain kamalaa (zombiehyökkäys, pahisten hyökkäys tai Carl on jossain hukassa) ja joudutaan lähtemään taas hillumaan ympäriinsä.

American Horror Story
American Horror Story on sarja, jota jaksaa katsoa kaudesta toiseen, koska jokainen kausi kertoo eri tarinaa. Se tosin on myönnettävä, että ensimmäiset kaksi olivat oikeasti hyviä, mutta sen jälkeen alkoi alamäki. Siinä, missä ykköskausi kummituksineen oli ilahduttavan yllättävä ja kakkoskauden meininki suorastaan häiritsevän ahdistavaa, kolmoskaudesta ei jäänyt mieleen oikeastaan kuin Stevie Nicks. Neloskausi minulla on ollut kesken suunnilleen puoli vuotta, joten siitäkin voi päätellä jotain...

Jos joku kaipailee sarjasuosituksia, niin näiden lisäksi kannattaa katsoa ehdottomasti Sons of Anarchy, Orange is the new black ja How I met your mother.

4. Kirjat

 Nuorempana olin kova tyttö lukemaan, mutta näin vanhemmiten olen tullut sen suhteen huomattavan aloitekyvyttömäksi. Nytkin kirjoja olisi jonoksi asti, mutta en vain saa poimittua kirjaa käteen. Sen lisäksi, että keskeneräisiä ja aloittamattomia kirjoja on fyysisesti pinossa, myös suunnitteluasteella on jokunen teos (mm. George R.R. Martinin Game of Thrones -sarja. En ole katsonut TV-sarjaa, haluan lukea kirjat ensin). Aloittamattomien ja keskeneräisten kirjojen listalta löytyy sellaisia teoksia, kuin Poikani Kevin (Lionel Shriver), muutama Jo Nesbon dekkari, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Jonas Gardell) ja Da Vinci -koodi (Dan Brown).

<3
 Olen kirjojen suhteen kohtalaisen kaikkiruokainen, mutta kaikkein eniten kolahtavat dekkarit. Suosikkikirjailijoitani tämän otsakkeen alla ovat mm. Tess Gerritsen (lempparit Luutarha ja Mefisto-klubi), Jo Nesbo (maininnan arvoisimpana Panssarisydän) ja Gillian Flynn. Viimeksi mainitun tuotantoa ei vain voi asettaa paremmuusjärjestykseen, Teräviä esineitä, Paha paikka ja Kiltti tyttö ovat kaikki tutustumisen arvoisia.

Lisäksi jaksan lukea kerta toisensa jälkeen Harry Pottereita. Dan Brownin Inferno on helkkarin hyvä, Steven Hallin Haiteksti kekseliäs ja mukaansatempaava, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa avaa kyynelkanavat ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on teiniaikojeni suosikki.
Olen lapsesta asti pitänyt kirjastoja jonkinlaisina pyhäkköinä. Kirjasto on minulle paikka, jossa saa rauhoittua, joten lukeudun juuri niihin ihmisiin, jotka näkevät punaista, jos kirjastossa on riehuvia kakaroita tai joku puhuu kovaäänisesti puhelimeen :--P


Kuulisin mielelläni muiden suosikeista vaikkapa näiden samojen kategorioiden alla! Hyviä elokuvia, kirjoja ja sarjoja saa vapaasti ehdottaa. Jäikö listalta kenties puuttumaan joku oleellinen kategoria?
Nyt syvennyn hörppimään Finrexiniä ja hoivaamaan kipeätä kurkkuani.