Kun mieli särkyy.

Olen jahkaillut tämän aiheen kanssa aivan liian kauan, halunnut kirjoittaa, mutta silti kuitenkaan en. Sanat ovat mielessäni yhdistyneet lauseiksi, mutta en ole saanut kirjoitettua niitä, koska ne ovat minun todellisia ajatuksiani, liian yksityisiä ja sydänveressä marinoituja.

Joskus mieli romahtaa. 
Me kaikki olemme kokeneet elämässämme takaiskuja, kaatuneet ja polvet kuvitteellisella ruvella nousseet ylös vahvempina. Se on elämää. Jos elämä ei joskus näyttäisi nurjaa puoltaan ja iskisi meitä avokämmenellä naamaan, emme osaisi nauttia niistä hyvistä hetkistä, joita meille jokaiselle tarjoillaan. Mutta mitä jos ei sittenkään osaa?

Minä myönnän sen, en osaa nauttia elämästä. Päivät seuraavat toisiaan ja jokainen niistä on samanlainen. Ihmiset, tapahtumat ja keskustelut vain lipuvat ohitseni. Osallistun, mutta en kuitenkaan osallistu, sillä hetken päästä en ehkä muista, mistä on ollut puhe tai mitä on sovittu. Oli se sitten Thaimaan matka tai kahvihetki ystävän kanssa, olen kyllä läsnä, mutta en osaa nauttia siitä. Olo on turta, tyhjä. Jälkikäteen syytän itseäni siitä, etten ole ollut parempi. Miksi en saa asioista otetta?

Suoriudun työstäni, mutta en nauti siitä. Työpäivä toisensa jälkeen tunnen hetki hetkeltä enemmän hukkuvani. En työhön, vaan itseeni; pahaan oloon, jonka jatkuvat syytökset, alentavat sanat ja välinpitämättömyys saavat aikaan. Olen jo aikaa sitten kadottanut empatiakykyni jonnekin, enkä tiedä, mistä sitä lähtisin etsimään.
Tiuskin. Olen vihainen kaikille, mutta eniten itselleni siitä, etten osaa olla parempi hoitaja, ystävä, vaimo. Kun sanon yövuoroni jälkeen aamuvuorolle erästä asiakasta "paskapääksi", vaikka mummon ainoa synti on soittaa hälytyskelloaan, tiedän itsekin olevani jo syvällä.

Minä en jaksa.

Kaikki ne lukemattomat kerrat vuosia sitten, kun joku muu on arvostellut minua, ulkonäköäni tai luonnettani, ovat muovanneet minusta entistä itsekriittisemmän. Nyt siitä itsekriittisyydestä on tullut pahin vankilani. Se pysyi aisoissa niin kauan, kun jaksoin hillitä sitä, kun nukuin yöni hyvin. Nyt, jatkuva stressi ja krooninen unettomuus ovat saaneet nupun puhkeamaan kukkaan.
En tee enää mitään oikein. En osaa mitään. Olen kelvoton. Unohtelen asioita, jotka pitäisi muistaa, en pysty tarttumaan toimeen ja jätän asioita roikkumaan. Ruma, läski, tyhmä, laiska, saamaton. 

Olen kasvattanut vuosien saatossa itselleni suojakuoren, jonka alle piilotan sen tytön, joka ei jaksa hymyillä. Se suojakuori on se, jonka suurin osa ystävistäni tuntee; itsevarma, kaunis ihminen, joka kantaa itsensä ylpeydellä; se suorasanainen ja -selkäinen, peloton ystäviensä tukipilari. Meikin ja itsevarmuuden naamion takana tarina on kuitenkin aivan toinen.

 
Pää menee solmuun. Ahdistus kasvaa. Pääni sisällä huudan apua, mutta en osaa näyttää sitä ulospäin. Enkä oikeastaan edes tiedä, miten minua voitaisiin auttaa. Hukun itseeni ja itse itselleni asettamiini tavoitteisiin. Kun taistelen mörköjäni, ahdistusta ja pahaa oloa vastaan, haahuilen päivästä toiseen kuin haamu, kuin maailma olisi kätkeytynyt sumuverhon taakse.
Minä olen robotti. 

Jotkut päivät ovat parempia kuin toiset. Silti aivan liian usein on niitä päiviä, kun kaikki tuntuu oksettavan yhdentekevältä. Samaan aikaan haluaisi sekä pysyä vain paikallaan että juosta jonnekin helvetin kauas. Haluasi huutaa ja itkeä, mutta ei pysty kumpaankaan.

Sielunmaisema.

Tällaista elämä on ilman niitä kuuluisia harmaan sävyjä.