Kulunut vuosi ja erityisesti viimeiset kolme kuukautta ovat olleet minulle kasvun paikka. Elämä on riepotellut ja mielenterveyteni rippeitä koeteltu huolella, eikä vähiten omasta myötävaikutuksestani. Suhteita on päätetty, aloitettu uusia, päätetty ne ja palattu muutamia askeleita taaksepäin; on irtisanottu vuokrasopimus, pakattu yhteinen elämä kahteen eri pahvilaatikkoerään ja kannettu oma puolikas uuteen, omaan kotiin.
Olen tempoillut ahdistuksen niskalenkissä viimeiset vuodet tajuamatta sitä oikeastaan itse. Vasta hiljattain se on lopulta kirkastunut minulle ja kun tulin tietoiseksi siitä, se on saanut vain lisää valtaa. Ei kulu päivääkään, ettenkö olisi ahdistunut niin, että happi tuntuu loppuvan. Suurimmaksi osaksi tuo ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, etten koe elämääni omakseni. Tiedän, etten halua elää näin, en halua tehdä työtä, jota teen, en halua asua kaupungissa, jossa asun, enkä varsinkaan halua havahtua kymmenen vuoden päästä, etten vieläkään ole tehnyt asioille mitään.
Biologinen kello tikittää ja sanelee pitkälti tahtia tulevaisuuden suhteen. Jos nyt uudelleenkouluttautuisin, ehtisin hyvin lisääntyä melko nuorena, tutkintotodistus taskussani, mutta sitä ennen pitäisi tietää, mitä haluaa tehdä. Ja pitäisi olla kumppani.
Minä haluan ydinperheen. Haluan kaksi lasta, pojan ja tytön, vaikka ei sillä oikeastaan ole väliä, jos ovat terveitä... Eikä sekään lopulta merkkaa kuin vähän. Haluan koiran, farmarivolvon ja omakotitalon hyvältä alueelta. Rintamamiestalon. Haluan elämänkumppanin, jonka kanssa on hyvä olla, sellaisen joka rakastaa, mutta antaa myös tilaa. Ihmisen, jonka kanssa voi puhua kaikesta, heittää huonoja vitsejä tai keskustella syväluotaavasti ja analyyttisesti aamuun asti ihan huomaamatta. Ennen kaikkea haluan kuitenkin ihmisen, jonka kanssa ei tarvita sanoja. Haluan ihmisen, jonka vuoksi minun ei tarvitse etsiä merkityksiä muualta. Ihmisen, joka riittää, ja jolle minä riitän.
Aloitan itseni etsimisen hankkimalla uuden työn uudesta kaupungista, olkoon se mikä tahansa. Ehkä sieltä löytyy loputkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti